Kun lähdin huhtikuussa 2026 toiseen endometrioosileikkaukseeni, toivoin ennen kaikkea saavani elämäni takaisin. Oireet olivat sekalaisia, ja siitäkin huolimatta että olen elänyt diagnoosin kanssa jo useita vuosia, niitä oli vaikeaa yhdistää suoraan endometrioosiin. Leikkauspäätös oli hakuammuntaa, mutta olin valmis ottamaan sen riskin.
Blogi: Toinen kerta: Endometrioosileikkaus Thaimaassa
Nyt leikkauksesta on kulunut kolme kuukautta, joten ajattelin kertoa rehellisesti, missä mennään.
Hyvät uutiset ensin
Monet oireista helpottivat taas heti leikkauksen jälkeen. Jatkuva vatsan turvotus on hävinnyt, kuten myös valtava uupumus ja tarve päiväunille. Kohdun alueen kivut kuten yhdyntäkipu ja tärinäkipu esim. auton tai mopon kyydissä istuessa jäivät pois.
Myös kuukautiset ovat muuttuneet. Vuoto on edelleen runsasta ja tarvitsen särkylääkkeitä, mutta ne kestävät nyt noin 4–5 päivää aiemman 6–7 sijaan.
Kaikki ei kuitenkaan ole vielä kunnossa
Suurin jäljellä oleva ongelma on edelleen outo yökkäysrefleksi, jonka kanssa olen elänyt lähes vuoden. Sille ei ole löytynyt selkeää selitystä – oireita on tutkinut niin neurologi, hematologi, gastroenterologi, gynekologi kuin yleislääkärit. On tehty verikokeita, magneettikuvaa, ultraa ja niin edelleen. Kaikesta puhtaat paperit.
Oireet ovat selkeästi rauhoittuneet leikkauksen jälkeen, eikä yökkäysrefleksi iske enää niin pienellä kynnyksellä tai vaikkapa täyslevossa. Välillä on jopa ollut ihan terve olo. Silti edelleenkään kovaa treenaaminen ei onnistu, ja muutkin hermostolle raskaat aktiviteetit (esim. itkeminen :D) saattaa välillä laukaista oireet.
Aikajanan perusteella voi olettaa, että endometrioosilla ja leikkaushoidolla on ainakin jonkinlainen yhteys pahoinvointiin. Edelleen musta tuntuu siltä, ettei tätä oiretta tunnisteta endometrioosiin liittyväksi, joten asia jää lähinnä arvailun, oman olon kuulostelun ja vertaiskokemusten varaan. Tai ainakaan sille ei osata tehdä mitään.
Eteenpäin
Ehkä hermosto tarvitsee vielä aikaa. Ehkä syy on jokin aivan muu. Rehellisesti sanottuna en vielä tiedä. Yritän kuitenkin keskittyä siihen, mitä voin tehdä juuri nyt. Henkisesti on todella raskasta, ettei voi vetää täysiä, vaikka mieli haluaisi ja kroppa jaksaisi. Kuitenkin tilanne on jo parempi kuin keväällä, joten koitan keskittyä positiivisiin puoliin.
Jos tästä vuodesta on jotain oppinut, niin sen, että paraneminen ei tapahdu lineaarisesti. Joskus suurimmat edistysaskeleet huomaa vasta, kun katsoo taaksepäin eikä siihen, miltä juuri tänään tuntuu.
